Perusasiat kuntoon

Valmentamisen kulttuuri ja historia on jo niin vanhaa, että kaikenlaisia vaihtoehtoja ja harjoittelun linjauksia on päässyt syntymään ihan tarpeeksi. Valintoja on joskus vaikea tehdä, ja ennen kaikkea metsää on vaikea nähdä puilta. Ja kaiken lisäksi monelle valmentajalle ja erityisesti terapeutille tulee matkan varrella tarve kehitellä jotain uutta ja ihmeellistä, mitä kukaan muu ei milloinkaan olisi kokeillut.

Eikä siinä mitään, kehitys kehittyy niin kuin sanotaan, eikä paikalleen ole syytä jäädä polkemaan. Ehkä silti joskus olisi syytä keskittyä myös pohtimaan sitä, ovatko kaikki harjoittelun perusasiat ihan varmasti kunnossa vai toistetaanko huomaamatta valtaosassa niin sanotun perusharjoittelun aluetta ratkaisevan laatuisia virheitä, jotka johtavat joko vammoihin tai huonoon kuntoon tai molempiin.

Kolmiloikkaaja Tuomas Kaukolahti perusasioiden äärellä Kristian Pullin avustamana.

Kolmiloikkaaja Tuomas Kaukolahti perusasioiden äärellä Kristian Pullin avustamana.

Perusasioitahan urheilijalle ovat ne harjoitteet ja asiat, joita omassa lajissa menestymisen kannalta on pakko toistaa riittävän paljon ja riittävän usein niin, että kyseisessä lajissa voisi menestyä. Usein tällainen harjoittelu on hyvin lajinomaista, mutta voi liittyä myös erityisesti teholajeissa voimaharjoitteluun. Kun volyymi ja teho ovat korkealla, on harjoittelulla suuri merkitys urheilijan menestykseen ja hyvinvointiin.

Ihan yksinkertaisesti – jos urheilija esimerkiksi tekee virheitä omassa perusharjoittelussaan jatkuvalla syötöllä vaikka viidessä tai useammassa harjoituksessa viikossa, on turha kuvitella, että tämä asia korjaantuisi terapeutin kaikessa viisaudessaan viilaamalla kuntouttavalla harjoitteella, jota tehdään kevyesti pari kertaa viikossa. Jos jotain halutaan muuttaa, on pureuduttava usein toistuviin asioihin ja pyrittävä vieläpä ensin löytämään sieltä aiheuttaja, ennen kuin on mahdollisuuksia tosissaan muuttaa jotain. Joskus tämä tarkoittaa puuttumista käytännön tekemiseen, esimerkiksi suoritustekniikkaan, tai sitten arkirutiineihin, niin kuin esimerkiksi harjoitukseen valmistautumiseen.

Erityisesti kestävyyslajeissa törmää usein siihen, että urheilijan arkirutiineihin ei kuulu kunnollista alkulämmittelyä, eikä edes loppuverryttelyä, muuten kuin lajin sisällä. Kestävyysjuoksija osaa esimerkiksi kyllä juosta hapot jaloista kevyellä aerobisella juoksentelulla pois, mutta venyttely ja jumppailu onkin sitten jo vaikeampaa. Matalatehoiseen harjoitteluun on kiusallisen helppo lähteä ilman valmistautumista, ja säästäähän siinä sitä mukamas niin tärkeää aikaakin. Mutta kun tämän jättää tekemättä, jää samalla käyttämättä hyvin tärkeä aika, jonka voisi hyödyntää liikkuvuuden ja lihastasapainon hyväksi.

Voimaharjoittelun sisällössä on usein lajista riippuen joitakin perusliikkeitä, joita kaikki kyseisen lajin harjoittajat tekevät, tuloksia sitten jonkin verran vertaillaan keskenään ja niissä pyritään myös kehittymään. Liian usein kuitenkin näyttää siltä, että valmennuksessa edes näiden perusliikkeiden tekniikoiden opetteluun ei juurikaan ole panostettu. Pahimmillaan tuijotetaan vain nostettuja kilomääriä eikä suoritustavasta välitetä lainkaan. Kuitenkin väärä suoritustekniikka saa lisääntyneen vammariskin lisäksi aikaan sen, että voima esimerkiksi tarttuu lajin kannalta vääriin lihaksiin. Itse joudun jatkuvasti puuttumaan niinkin näennäisesti yksinkertaisen liikkeen kuin jalkakyykyn tekniikkaan periaatteella kilot pois – tekniikka uusiksi – maltillista opettelua ja toistamista – ahaa elämyksiä – voimaa oikeisiin lihaksiin – vammat kuntoon ja tehoa lisää.

Valtaosa urheilijan harjoittelusta on joka tapauksessa näiden perusasioiden toistamista, joten miksei niitä sitten kannattaisi tehdä kunnolla? Tärkeät ratkaisut harjoittelun muuttamisessa saattavat joskus myös olla hyvinkin yksinkertaisia, asioita on muuten saatettu tehdä ihan oikein, muttei riittävästi. Tai liikkeet ovat oikeat, mutta tekniikka väärä. Tai kaikki on muuten hyvin mutta rytmityksessä on toivomisen varaa. Onhan niitä muuttujia..

Tuomas Sallinen