Onko rasitusvamma huonoa tuuria?

Tosissaan urheilua harrastanut tietää että joskus saattaa joku paikka tulla kipeäksi. Suuri määrä liikuntaa aiheuttaa suuren määrän rasitusta joka taas johtaa joissain olosuhteissa vaivoihin – pieniin ja suuriin. Miksi näitä vaivoja sitten tulee ja mitä niille voisi tehdä?

2014-09-06 10.13.12

Miesten lentopallomaajoukkueen pelaajia ulkoharjoituksessa Puolan MM-kisoissa 2014

Nimensä mukaisesti rasitusvamma tulee rasituksesta ja oleellisesti sellaisen syntyyn vaikuttaa rasituksen määrä ja erityisesti myös se miten paljon ja missä ajassa rasitus nousee. Kuntoilija hölmöilee alkuinnostuksen vallassa lisätessään määriä aiempiin taustoihinsa nähden liian rajusti tavoitellessaan mahdollisimman nopeata kuntoon pääsemistä. Huippu-urheilija taas päätyy rasitusvammojen vuoksi telakalle harjoitteluahneuden tai realismin puutteen vuoksi.

Eniten urheilija kehittyy aina ehjillä ja häiriöttömillä harjoituskausilla, turha riskinotto yleensä kostautuu vammoina ja siten harjoittelun rikkonaisuutena jolloin kehitystä ei tapahdu. Upporikasta ja rutiköyhää pelaamalla käteen ei yleensä jää mitään. Helppoahan urheileminen olisi jos eniten harjoitteleva aina voittaisi.

Paras tapa vähentää rasitusvammoja on mitoittaa harjoittelu omiin taustoihin ja tilanteeseen nähden sopivaksi. Ihan yksinkertaisesti on esimerkiksi syytä arvioida kriittisesti kannattaako harjoittelun määrää lisätä jos kehitystä on tapahtunut selvästi jo toteutuneellakin harjoittelun määrällä. Ja jos määriä lisätään, pitää arvioida ensin se miten harjoittelu edellisellä harjoituskaudella on toteutunut. Siis toteutunut – ei se miten on suunniteltu sen toteutuvan.

Myös olosuhteet pitää arvioida – alustat, jalkineet, mahdolliset altistavat tekijät jne. Miksi käyttää pelkkiä kovia alustoja jos pehmeämpiäkin on tarjolla? Kannattaako aina juosta vain kadun toisella puolella toinen jalka alempana vai pitäisiköhän puolta vaihtaa joskus? Onko ihan kaikki harjoitukset pakko tehdä piikkareilla? Olisiko joskus syytä käyttää korvaavia harjoitusmuotoja? Vaihtoehtoja ja muita ratkaisuja on aina olemassa – ne pitää vain nähdä.

Jos rasitusvamma kuitenkin on päässyt yllättämään, ei kannata lyödä päätä seinään ja yrittää kovalla asenteella ja raivolla kipua sietämällä selviytyä tilanteesta, se johtaa pääsääntöisesti vain pahenevaan ongelmaan. Mitä nopeammin vaivasta saadaan diagnoosi ja mitä nopeammin harjoittelua kevennetään sekä muokataan, sitä pienemmällä ajanhukalla toipumisprosessissa päästään. Akuutissa vaiheessa moni rasitusvamma paranee nopeasti, mutta kroonistuessaan saattaa olla äärimmäisen vaikea rauhoitettava pitkänkään ajan kuluessa.

Ja ennen kaikkea rasitusvammaan johtanutta harjoittelua pitää tarkastella kriittisesti. Ei todellakaan kannata syyttää vain huonoa tuuria, vaan on syytä tunnustaa että jotain on mennyt pieleen joko harjoittelun laadussa, määrässä tai olosuhteissa – syyn löytäminen on aina tärkein tekijä sen estämiseksi ettei vamma taas uusiudu heti kun vamma on hiukan helpottanut. Vanhoille urille palaaminen johtaa myös vanhoihin vammoihin.

Hyvällä suunnittelulla ja riskitekijöiden arvioimisella suuri osa rasitusvammoista on helposti estettävissä. Taikatemppuja ja kikkoja ei tämänkään ongelman ratkaisemiseksi ole olemassa, mutta faktojen tunnustaminen ja realismi auttaa varmasti. Myös asian nostaminen esille valmentajakoulutuksissa ja suunnittelupalavereissa tulevaa harjoittelua suunniteltaessa auttaa varmasti.

Huippukuntoon tähtäävä harjoittelu on keholle kova stressi, eikä kaikkia rasitusvammoja ole helppo välttää kun tavoitellaan sitä parasta mahdollista lopputulosta. Ratkaisut ongelmiin saattavat olla joskus hyvinkin yksilöllisiä, ja tärkeintä on oppia virheistä, reagoida kehon varoitusmerkkeihin ja uskaltaa muokata harjoittelua omalle keholle sopivaksi.

Tuomas Sallinen