Loukkaantunut urheilija tarvitsee valmentajan


Urheilijalle loukkaantuminen ja yleensäkin erilaisista urheilemiseen liittyvistä vaivoista kärsiminen on tuttu kokemus. Hyvin suunniteltu, toiveita ja tavoitteita täynnä ollut harjoituskausi tai kilpailukausi murenee käsiin ja tulevaisuus muuttuu joko äkillisesti tai pikkuhiljaa epävarmaksi sumuksi.

Näissä tilanteissa meillä Suomessa on hyvin toimiva vakuutusyhtiövetoinen ensivaiheen terveydenhuoltojärjestelmä jossa urheilija saadaan ainakin useimmiten nopeasti lääkäriin, hoitolinjaukset ja leikkauspäätökset tehdään ammattitaidolla ja nopeasti. Jatko ei sitten menekään enää yhtä jouhevasti kun vamman jälkeen pitäisi palata takaisin urheilukentille.

Pahimmassa tapauksessa loukkaantunut urheilija työnnetään sivuun ja toivotetaan tervetulleeksi taas sitten kun on kunnossa, eväinään ehkä vain lääkärin toimistopöydän takaa sanelemat epämääräiset latinaa täynnä olleet ohjeet ja yksi fysioterapeutilta saatu A4 täynnä kevyitä ja lajista kovin kaukana olevia jumppaohjeita.

loukkaantunut-urheilija-valmennus-kuntoutus

Suomen lentopallomaajoukkueen pelaaja Lauri Kerminen seuraamassa muun joukkueen otteita nilkkavamman jälkeen.

Kukaan ei kerro miten ja milloin voi aloittaa minkäkin tutun omaan lajiin liittyvät tärkeän harjoitteen. Kuinka kovaa ja miten paljon, miten usein niitä saisi tehdä? Mitä pitäisi muuttaa ettei loukkaantuminen uusiutuisi, mikä on turvallista, mikä ei? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia urheilijan ymmärtämällä kielellä.

Valmentajien mielenkiinto, aika ja useimmiten ammattitaitokin aiheuttaa sen että aikaa ja resursseja ei riitä loukkaantuneen urheilijan auttamiseen. Fysioterapeutit eivät jalkaudu urheilijan mukaan harjoituspaikalle vaan antavat ohjeita ja hoitojaan hoitolaitoksista käsin. Suomessa vallitseva amatöörijärjestelmä aiheuttaa sen että ammattilaisia jotka osaisivat näitä ohjeita antaa ei yleensä juurikaan urheilijoiden ympärillä pyöri.

Kylmä tosiasia on kuitenkin se, että erityisesti juuri loukkantunut urheilija tarvitsee valmentajaa ja valmennusta – yleensä vieläpä enemmän kuin terve urheilija. Olen tähän asiaan kiinnittänyt huomiota reilun 30 vuotta kestäneen valmennusurani aikana ja kun olen asiasta yrittänyt keskustella ja tehdä parannusehdotuksia, olen saanut vastauksiksi lähinnä vaikenemista ja pään pyörittelyä, mutta samanaikaisesti myös hyväksynnän sille että jotain pitäisi tehdä ja että ongelma on olemassa.

Huonosti suunniteltu tai suunnittelematon urheilijan toipilasaika tarkoittaa pidempää ja huonompaa toipumista – mikä taas on menestymisen kannalta kohtalokasta. Olisikohan jo korkea aika tehdä asialle jotain ja suunnata tällekin valmennuksen tärkeälle osa-alueelle resursseja ja mahdollisuuksia?

Tarvittaisiin lisää terveydenhuollon ammattilaisia jotka ymmärtävät jotain valmennuksesta eikä yhtään liioittelua olisi sekään jos edes yhdelle suomalaiselle urheiluopistolle voisi lähettää huoletta urheilijan kuntoutumaan ohjatusti.

– Tuomas Sallinen –