Akillesjänne – arka paikka

Akillesjänne on monessa urheilulajissa kovilla ja sen erilaiset vammat ovatkin yleisiä. Jänteeseen kohdistuva kuormitus saattaa olla hyvin vaihtelevaa ja kuormaltaan jopa niin voimakasta että nuorikin terve akillesjänne saattaa katketa. Toisin kuin vakuutusyhtiöt luulevat.

Jänne voi siis revetä joko osittain tai kokonaan ja urheilijalle alkuvaiheen hoito on tällaisessa tapauksessa useimmiten leikkaus. Muut akillesjänteen vaivat ovat enemmän tulehduksellisia jolloin joko jänne tai sen välitön ympäristö ärsyyntyy syystä tai toisesta niin että jänteen seutu kipeytyy. Näissä tapauksissa hoito on alkuvaiheessa konservatiivinen ja pitkittyneitä tapauksia myös leikataan.

Urheileminen kuitenkin häiriintyy ja harjoittelu menee uusiksi. Kokonaan ei silti tarvitse pillejä pussiin laittaa niin kuin ei oikeastaan minkään muunkaan vamman kohdalla. Korvaava ja kuntouttava harjoittelu on hyvin tarpeellista sen varmistamiseksi että jänne paranee ja että urheilijan kunto ei huonone liikaa tauon aikana.

Katkenneenkin akillesjänteen jälkeen on mahdollista palata huipputasolle – tästä on useita esimerkkejä Suomessakin, esimerkiksi kolmiloikkaaja Johan Meriluoto nousi kahden akillesjänteen katkeamisen jälkeen maailmanluokan hyppääjäksi ja korkeushyppääjä Toni Huikuri hyppäsi katkeamisesta tasan vuoden kuluttua Suomen ennätyksen (231).

Akillesvamman kuntouttaminen ei tarkoita sitä että jännettä ei saisi kuormittaa lainkaan. Hankalaksi asian tekee kuitenkin kuormittamisen määritteleminen sellaiseksi että kuntoutuminen edistyy eikä kipu lisäänny. Yleisesti ottaen urheilijat ovat liian on-off henkisiä, ensin ei tehdä mitään ja yhtäkkiä yritetään palata tuttuihin kuvioihin ilman mitään välimuotoja. Ja erityisesti akillesjänteen kohdalla tästä seuraa ongelmia.

Toipuminen akillesvammasta vaatii paljon kontrolloitua ja järkevää kuntouttavaa harjoittelua – itse käytän näissä tapauksissa hitaasti kiiruhtamisen taktiikkaa. Eli laitetaan jänne liikkeelle välittömästi kun se on mahdollista, mutta tehdään se aluksi hyvin matalalla teholla, rauhallisesti ja ehdottoman kivuttomasti. Seurataan myös koko ajan lisääntyvän kuormituksen aiheuttamia mahdollisia seuraavan päivän reaktiokipuja ja reagoidaan niihin välittömästi, samanaikaisesti käyttäen kaikkia mahdollisia kipua ja tulehdusta rauhoittavia hoitoja niin lääkkeiden kuin fysioterapiankin muodossa.

Valmennuksellisesti tärkeätä on myös muokata riittävästi harjoittelua niin että esimerkiksi rohkeasti siirretään painotusta akillesjänteen kannalta vähemmän kuormittavaan suuntaan ja kevennetään vastaavasti ongelmallisempaa harjoittelua. Tarkoittaa esimerkiksi juoksijalla sitä että juostaan ja hypitään vähemmän ja tehdään voimaa ja korvaavaa harjoittelua enemmän. Hyvän kuntoutusjakson aikana saatetaan myös joskus saada kokemuksia joita kannattaa hyödyntää harjoittelussa vammasta toipumisen jälkeen niin ettei vamma uusiutuisi.

Omia hyviä kokemuksiani akillesjännevammoista ovat mm. jo mainittu hidas kiiruhtaminen – lyhyet immobilisaatiot – mahdollisimman lajinomainen eksentrinen harjoittelu aikaisessa vaiheessa – suurten kuormien välttäminen pohkeen kuormittamisessa – säännöllinen kipulääkitys – eikä lainkaan vähäisimpänä, urheilijan hyvä motivaatio.

Tuomas Sallinen